Olen tosiaan melko yksinäinen persoona, hukkumassa aina kaikkien kiireiden alle ja repimässä yhä suurempia säröjä niihin vähäisiin ihmissuhteisiin, joita omistan. Vietän vapaa-aikani kotona ja tapaan ihmisiä enää vain tapahtumissa. Tiedostan omat heikkouteni ystävyyssuhteiden suhteen; suorasukaisuuden ja impulsiivisuuden, mutta en osaa hillitä niitä ja välillä näyttää, että kaivamani kuoppa on aivan pohjaton. Eilen sitten iski todellisuus: minulla olisi voinut olla suuri päivä, jos asiat olisivat kulkeneet toisin. Katkeruus suorastaan maistui kielellä, kun eristäydyin neljän seinän sisälle muiden lähtiessä juhlimaan.
Olen siis toisen vuoden lukio-opiskelija, nyt siis wanha.
Aloittaessani ensimmäistä vuottani sanoin, etten aio tanssia rahanmenon ja
yleisen hössötyksen vuoksi. Enkä edes kyselyistä huolimatta saanut mistään
paria itselleni. Itse asiassa perustelin itselleni miksi tällaisen suuren
tapahtuman skippaaminen olisi kannattavaa, suorastaan suotavaa: kirjoitukset
lähestyvät, rahaa palaa ja aika loppuu kesken. Kun ihmiset sitten eilen
lisäsivät kuvia kauniista puvuistaan ja kehuivat kilpaa toisiaan koulun
käytävillä, myönsin itselleni, että suru oli suuri. En käynyt edes katsomassa
tansseja, sillä vaikka pari ystävääni toisella paikkakunnalla pyörähtelivätkin,
minua ei siunattu kutsulla.
Vaikka en itse muistanut juurikaan ketään, sain eilen
kuitenkin muutaman Facebook-viestin ja yhden suloisen kortin. Ne olivat se
pieni muistutus, joka riitti saamaan päiväni hieman paremmaksi: käväisin jonkun
ajatuksissa. Siksi haluankin kiittää ihan kaikkia, jotka ovat muistaneet
ystäväänsä - ei välttämättä eilen, vaan edes yhtenä päivänä vuodessa, oli se
sitten joulu, syntymäpäivä tai tuiki tavallinen tiistai. Maailma on täynnä
yksinäisiä persoonia ja kaikki eivät ole asian kanssa aina ookoo. Silloin
on hienoa kuulla, että on tärkeä jollekin - sillä sitähän ystävät ovat.
Minä haluan sanoa monelle ihmiselle kiitos ja anteeksi: en
ole helppo ihminen, mutta sitäkin onnellisempi, että loisteliaisuutenne on
koskettanut elämääni.
