Oikeus surullisuuteen, kiitos

Moni on viime aikoina ilmaissut ihmetyksensä koskien alituisesti heittelehtiviä mielialojani ja yleistä hiljaisuuttani. Olen kaiken kuuleman perusteella muuttunut, en mitenkään radikaalisti, mutta selvästi sen verran, että se on ollut syytä mainita ääneen. Tässä tulee teille tulitus siitä, miksi minäkään en jaksa aina ja ikuisesti olla se naama näkkärillä hymyilevä heppu jossain nurkassa.

Minua "vaivaa" kolme asiaa: motivaation puute, väsymys ja yksinäisyys.

Aamulla on vaikea herätä ja nousta sängystä painostavaan pimeyteen vain tarpoakseen bussipysäkille loskassa ja luistella jääradaksi muuttuneilla tienvarsilla päätyäkseen kouluun, jota kohtaan joskus noussut innostus tuntuu menetetyltä. Mikään ei oikein suju suunnitelmien mukaan - ei sillä ettenkö edelleen saisi hyviä arvosanoja - vaan kaikki vaatii järkyttäviä ponnisteluita, joista huolimatta näytän kamalta vätykseltä peilikuvan lisäksi myös opettajien ja koulutoverien silmissä. Minulla ei ole parempaakaan tekemistä läksyjen tilalle, mutta en silti saa edes kättä tarttumaan kirjaan ja pänttäämään pientä siivua kerrallaan niin kuin jokainen järkevä opiskelija tekisi. Illat menee istuessa koneella, kuunnellessa musiikkia ja tuijotellessa seinää, kahdeksan aikaan silmäluomet jo painaa, mutta on pakko keksiä jotain typerää vielä - vaikka yksi Pasianssi-erä.

Motivaatiota puuttuu myös harrastuksista: minulla on valtavasti cosplay-ideoita, jotka haluaisin toteuttaa, mutta en saa itseäni aloittamaan edes Angelia. Välillä tuntuu, että peilistä katsoo järkyttävä ihrakasa ja läjä kasaan kursittuja piirteitä, joista mikään ei ole kiva: ei edes kannata yrittää. Minä kärsin ulkonäköpaineista aina ajoittain, mutta olen pirun laiska tekemään niiden suhteen yhtään mitään, sillä kohta on taas parempia päiviä ja peilikuva kauniimpi. Kirjoittaminenkaan ei suju, vaikka Icarusin suunnitelma lojuu valmiina Hivewordissa ja ajatusten solmuissa.

Lisäksi tunnen itseni yksinäiseksi. Kavereistani jokainen asuu suhteellisen kaukana ja näen ihmisiä oikeastaan vaan koulussa. Minä vihaan maailmaa joka toinen päivä, kyllä, ja pidän omasta seurastani, mutta joskus kaipaisin myös sosiaalistumista muutenkin kuin vaihtamalla muutaman sanan tekstarilla tai chattikeskustelussa. Näen ystäviäni, hyvän päivän tuttuja ja muita olioita enää tapahtumissa ja tempauksissa: siis ehkä kerran kuussa ja nekin vähenevät kiireiden tieltä hurjalla vauhdilla. Se on omalla tavallaan masentavaa ja painaa mieltä aina silloin tällöin alaspäin, sillä minä todellakin viihdyn kaikkien seurassa, tuntemattomienkin. Nyt kun Yukiconin lipunmyynti ei onnistunut ihan kaikkien toivomalla tavalla en näe puoliakaan niistä, joita odotin tapaavani. En saa edes ihmisiä kanssani katsomaan elokuvia, en edes säälistä.

Ja kaikki tämä ei edes oikeastaan haittaa minua hirveästi. Mieleni kulma laahaa ehkä hieman maassa ja kerää roskia mukaansa, mutta en ole masentunut. Vain hieman allapäin ja suivaantunut monelle siitä, että joskus tuntuu ettei minulla ole oikeutta olla surullinen. Saan nauraa, hymyillä, olla energinen ja vihainen - mutta en allapäin, se aiheuttaa kiusaantuneita hiljaisuuksia. Pitää olla tsemppaamassa muita ja löytämässä niitä hienoja sanoja. Se on kivaa ja teen sitä ihan mielelläni, mutta tahtoisin myös pystyä sanomaan itse rehellisesti miltä tuntuu - milloin olen surullinen - ilman, että se aiheuttaa muissa vaan hiljaisuutta ja pelottavaa pois päin tuijotusta. Ja nyt olen allapäin ja väsynyt. En tahdo kuulla "mikä sinua vaivaa?" -tiuskaisuja, koska yritän vain pitää pahan oloni poissa muista: en halua riitaa. Olen hetken hiljaa ja kun tuntuu paremmalta, olen takaisin oma itseni, mutta kaikille se ei käy ja ajatuksena se tuntuu tylsältä. Kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen.

Cosplayrintamalta tulossa uusia uutisia lähiaikoina, ihan näin by the way kaiken valituksen keskeltä~ Pitäkäähän korvat höröllä ja blogi seurannassa, on hienoa nähdä teitä noinkin monta stalkkeripalkissa! ♥