Cosvisionis ol nii pal hianoo!

Turussa esiteltiin mitä upeampia pukuja viime viikonloppuna, kun ensikertalainen - Cosvision - rantautui  Logomolle. Aluksi minulla ei ollut minkäänlaisia intressejä lähteä tapahtumaan, mutta Desu-lippujen livetessä sormien välistä ja kesätyöttömyyden varmistuttua päätin kuitenkin toisin: mennään nyt kun Kela maksaa opiskelustani. Vielä perjantaiaamuna minulla oli vähän mitäänsanomaton fiilis ja tajuttoman painava matkalaukku tuntui oudolta kantaa: olenko menossa nyt ihan oikeasti?

 

Näin kävi, kun ilmoitin Paulalle Cosvisionin cosseistamme keskellä yötä. 

Se raukka ei osannut aavistaakaan, että olin saanut IDEAN >8D

No loppujen lopuksihan siinähän kävi tietysti niin kuin jokaisessa arvattavassa rakkaustarinassa: rakastuin siihen, mitä luulin vihaavani. Cosvisionista tuli äkkiä suurin suosikkini ja Logomo vei conipaikkana sydämeni. Voisin sanoa, että paras tapahtuma conihistoriassani. Vaikka matka oli tuhottoman pitkä ja väsyttävä, sekä sai tämän neitokaisen ainakin ihan konkurssin partaalle, niin en kadu yhtään. Harrastan nykyään paljon vähemmän animea kuin ennen ja olen halunnut keskittyä nimenomaan cosplayhin - ja sitähän Cosvision oli täynnä!

Lisäksi Logomo oli ihan paras paikkavalinta, niiko IKINÄ. Kaikki ohjelmatilat olivat selkeästi yhdessä kerroksessa, eikä minun tarvinnut pelätä paniikkikohtausta tai ahtaanpaikankammoani mennessäni taidekujalle ja myyntipöydille. Ihmisvirta pääsi kulkemaan avarassa aulassa loistavasti ja tarpeen tullen poistumaan parvelle/ulos sujuvasti. Lisäksi tykkäsin siitä, että pukuhuoneille oli hissi (koska itse ainakin roudasin matkalaukkua, johon olisi mahtunut ruumis) ja kuvauspalvelu oli syrjässä kaikelta hälyltä ja hälinältä (vrt. Yukicon, missä kuvauspisteeseen näki jokaisesta mahdollisesta suunnasta ja missä väkeä lappasi jatkuvasti luennoille ja pukuhuoneisiin). Ruokapaikkoja ja kauppojakin oli suhteellisen lähellä omiin tarpeisiini nähden aivan riittävästi.

Olin myös ensimmäistä kertaa lattiamajoituksessa, joka järkättiin Puolalan koulun tiloissa. Myönnetään, olihan se vähän outoa nukkua vajaan sadan hengen kanssa samassa tilassa, täysin vieraassa kaupungissa ja pelkkä makuupussi lattian ja ruhoni välissä. En silti sano, että valintani olisi ollut huono: saimme nopeasti uusia tuttavuuksia ja ihmisille oli jotenkin paljon helpompaa hymyillä ja sanoa "hei", kun samassa tilassa tuli vietettyä aikaa. Ja olihan se jännittävääkin, vähän kuin olisi ollut viimein niillä lapsuuden liikuntaleireillä, joihin en koskaan uskaltanut jäädä yöksi (äiti tuli aina hakemaan, kun sain jännityksestä vatsanpuruja).

Ohjelma ja kunniavieraat olivat priceless! En ole ikinä ollut tapahtumassa, jossa jokainen luento olisi kiinnostanut niin paljon ja ainut harmitus ollut se, ettei kaikkiin yksinkertaisesti voi päästä. Tästäkin toki saadaan kiittää lähes pelkästään sitä faktaa, että Cosvision keskittyi cosplayihin itseensä. 

Iip!  KANAME☆!

Toisaalta tajusin harmitella ohjelmanumeroiden missauksia vasta jälkikäteen, sillä Logomo-salissa vietetty aika oli uskomatonta siellä olleiden ihmisten takia! Yleinen avoimuus ja tietynlainen hyväksynnän ilmapiiri oli kokonaan läsnä ja ainakin itselläni kynnys mennä juttelemaan ihmisten kanssa tuntui pienentyneen muihin coneihin verrattuna - myös postkuumotuksessa (käytiin tosiaan ikärajattomien iltabileissä ensin vähän tanssahtelemassa (paitsi, että Paula istui kooooko ajan) ja sitten katseltiin Euroviisuja Suomen esiintymiseen asti). Paikalla oli niin paljon cosseja, ettei niistä mitenkään saanut pidettyä lukua ja kaikki olivat järkyttävän upeita! Kun ihmiset tulivat pyytämään kuvaan - tai kun sitä pyysi heiltä - kehkeytyi samalla lämminhenkinen tilanne, johon jäi helposti kiinni: juttelemaan, vaihtamaan kuulumisia tai pukuiluvinkkejä. Ujous ja tietynlainen varovaisuus olivat kokonaan poissa ja nyt vasta ymmärrän, mitä todellisen conihengen kuuluisikin olla - mitä tarkoittaa conperhe!

Itse olin lauantaina Tie El Doradoon -paricossissamme Miguelina ja saimme niin paljon kiitosta ja ihailua osaksemme, että wou. Olin - ja olen edelleen - aivan sanaton. Tulee käsittämättömän hyvä fiilis, kun joku tulee sanomaan, että olemme onnistuneita, muistutamme lapsuudesta tai piristimme päivää. Kaikki se hype tuntui niiiiin hyvältä (vaikka saatoinkin näyttää hieman hämmästyneeltä tai kiusaantuneelta, ei pieni aloittelija voi sellaista ymmärtää) ja jos sinä siihen osallistuneena luet tätä nyt niin haluan kiittää sydämeni pohjasta~ 

© http://nezumi.pic.fi/

© Kyuu Eturautti

Sunnuntai oli cossiemme osalta myös juhlaa, vaikka tällä kertaa ei ihmiset pysäytellytkään niin useasti. Oli hienoa nähdä muitakin Pandora Hearts -cossaajia ja itse asiassa eksyttiinkin muutaman kanssa kuvauspalveluun yhteiskuviin, mikä mielestäni on hieno osoitus niin skenen kuin sarjan cossaajienkin halusta tehdä ja harrastaa yhdessä. 

Jotkut voi vain chillisti katsella, kun toiset silvotaan viikatteella.
© Kyuu Eturautti

Minulle jäi messiin hirveästi hyvää mieltä, kourallinen uusia tuttavuuksia, sekä aito ja rehellinen kokemus siitä, että olen tervetullut ja haluttu jäsen cosplay-piireissä. Yäh, olen nyt ihan rakastunut! ~<3 KIITOS COSVISION. 

Tadaa, me kiitämme!
© Kyuu Eturautti

Oikea Elämä ohi. Täällä taas!

Well hello~! Sitä ollaan pitkästä aikaa taas elävien kirjoissa. Kirjoittaminenkin taipuu jopa sen verran, että voin rikkoa ESR:n hiljaisuuden.

Mitäpä minulle kuuluu? Hyvää, kiitos itse esittämästäni kysymyksestä. Kirjoitin reilu viikkoa sitten ensimmäisen kerran ylioppilaskokeissa elämänkatsomustiedon ja viime perjantaina sitten raapusteltiin psykologian esseet kasaan. Elämäni jännittävimmät neljätoista tuntia (koska olen rannevammainen, olen myös lisäajallinen), pakko myöntää. Omaan tasooni - oli se sitten kuviteltu tai todellinen - nähden kokeet menivät.. mukiinmenevästi. Ihan tyytyväinen en ollut kumpaakaan, mutta jos pisterajat eivät horju tai sensorit suttaile lisää punakynällään, niin vuoden 2015 keväällä saatan noutaa todistuksen, jossa komeilee vähintään kaksi kertaa Eximia cum laude approbatur. Uskoni ja toivoni lepäävät muiden huonoudessa.

En kuitenkaan ajatellut purkaa viime viikkojani tähän sanoiksi, vaikka paljon liibalaabaa ja jaadajaadaa löytyisikin. Sen sijaan ajattelin tykittää teitä kuvilla, jotka napsittiin uudenvuodenpäivänä Mäntsälän suunnilla. Oltiin nimittäin Paulan kanssa sukulaisten luona juhlimassa ja katselemassa, kun ihmiset ihastuttivat meitä omalla köyhtymisellään (saatan omata pienen ilotuliterakkauden, niissä on jotain lumoavaa~) ja mitäpä olisi tällainen reissu ilman cosplayta. No niinpä - ei mitään.

Kyseessä on Asami-pienoiseni, oma OC-sivuhahmoni eräästä ropemestasta. Poloinen omaa jonkinsorttisia telekineettisiä voimia ja pystyy käden heilautuksella ja sinisilmiensä intensiivisellä tuijotuksella posauttelemaan päitä ja rikkomaan luita. Oikein herttainen tytteliini siis kyseessä~ Meni rakastumaan tähän ihan ei-sivuhahmo-sarjamurhaajaan (eli Daidoon) ja kuolemaan jätkän käsivarsille. Roolija on kyllä aina ylpeä kliseisistä juonenkäänteistään, ai että <3

Hiivitään metsissä ja kysellään lyhdyiltä: näin etsitään kadotettua rakkautta.

 

 Kauniiltä näyttäminen oli yllättävän vaikeaa, kun niskaan hengitti

 pakkasenpurema ja kiire ennen auringonlaskua.

 

 Me haluttiin kuvata sitä syvää yksinäisyyden epätoivoa ja kaipuuta.

Tuloksena oli kuva rappusiin tuijottelevasta otuksesta.

Lopputulos: Daido on päältään puinen, seilaa kahden päämäärän väliä

ja ihmiset talsivat sen yli päästäkseen itse huipulle. Ainoastaan villasukkaiset

yksilöt onnistutaan kampittamaan.

"Ota musta normaali kuva!!"

Oho. En edes laittanut kuvia tuttuihin laatikoihin ._. Pitää tosiaan alkaa harjoittelemaan tätä blogin päivittelyä ihan kunnolla. Ihailkaa nyt kumminkin, kyselkää hahmosta ja asusta, kertokaa mielipiteenne kuvista. Tai laittakaa toiveita! JOO! Kertokaa haluatteko nähdä "epäonnistuneet otokset" (en tietysti ota vastuuta aiheutuneesta silmäsyövästä), "näin tehtiin sitä tätä ja tuota" (ehkä haltiakruunu, Lacie tai joku muu) vai aloitanko vihdoinkin ikuisuusssuunnitelmani "nämä cosplayt olen jo tehnyt" (yksi per kuukausi). Vaikuttakaa, kun kerrankin annan siihen tilaisuuden - tämä on käsky! 

Pari päivää niin starttaa Camp NaNoWriMo! Woopwoop. Tavoitteena 15 000, koska koeviikko, eikä missään maistu salami. 

Ystäviä oomme kaikki...

Eilen oli ystävien ja wanhojen päivä. Itse tosin juhlin ainoastaan alkavaa viikonloppua ja Suomen jääkiekkojoukkueen voittoa Norjasta Sotshin olympialaisten lohkomittelöissä. Fiilis oli kieltämättä masentava.

Olen tosiaan melko yksinäinen persoona, hukkumassa aina kaikkien kiireiden alle ja repimässä yhä suurempia säröjä niihin vähäisiin ihmissuhteisiin, joita omistan. Vietän vapaa-aikani kotona ja tapaan ihmisiä enää vain tapahtumissa. Tiedostan omat heikkouteni ystävyyssuhteiden suhteen; suorasukaisuuden ja impulsiivisuuden, mutta en osaa hillitä niitä ja välillä näyttää, että kaivamani kuoppa on aivan pohjaton. Eilen sitten iski todellisuus: minulla olisi voinut olla suuri päivä, jos asiat olisivat kulkeneet toisin. Katkeruus suorastaan maistui kielellä, kun eristäydyin neljän seinän sisälle muiden lähtiessä juhlimaan.

Olen siis toisen vuoden lukio-opiskelija, nyt siis wanha. Aloittaessani ensimmäistä vuottani sanoin, etten aio tanssia rahanmenon ja yleisen hössötyksen vuoksi. Enkä edes kyselyistä huolimatta saanut mistään paria itselleni. Itse asiassa perustelin itselleni miksi tällaisen suuren tapahtuman skippaaminen olisi kannattavaa, suorastaan suotavaa: kirjoitukset lähestyvät, rahaa palaa ja aika loppuu kesken. Kun ihmiset sitten eilen lisäsivät kuvia kauniista puvuistaan ja kehuivat kilpaa toisiaan koulun käytävillä, myönsin itselleni, että suru oli suuri. En käynyt edes katsomassa tansseja, sillä vaikka pari ystävääni toisella paikkakunnalla pyörähtelivätkin, minua ei siunattu kutsulla.

Vaikka en itse muistanut juurikaan ketään, sain eilen kuitenkin muutaman Facebook-viestin ja yhden suloisen kortin. Ne olivat se pieni muistutus, joka riitti saamaan päiväni hieman paremmaksi: käväisin jonkun ajatuksissa. Siksi haluankin kiittää ihan kaikkia, jotka ovat muistaneet ystäväänsä - ei välttämättä eilen, vaan edes yhtenä päivänä vuodessa, oli se sitten joulu, syntymäpäivä tai tuiki tavallinen tiistai. Maailma on täynnä yksinäisiä persoonia ja kaikki eivät ole asian kanssa aina ookoo. Silloin on hienoa kuulla, että on tärkeä jollekin - sillä sitähän ystävät ovat. 

Minä haluan sanoa monelle ihmiselle kiitos ja anteeksi: en ole helppo ihminen, mutta sitäkin onnellisempi, että loisteliaisuutenne on koskettanut elämääni. 

Yuki-yuki-yukicon!

Conkausi startattu ja uusi vuosi potkittu käyntiin cosplayn osalta (ja sitten sitä jäädäänkin heti hiljaiselolle, koska ylioppilaskirjoitukset ja ihka oikea Elämä). Espoon kulttuurikeskuksessa pidettiin viikonloppuna Yukicon - ensimmäistä kertaa järjestettävä peliaiheinen con talven keskellä. Kuulostihan se heti korvaan ihan kivalta, mutta mitään suuria odotuksia tapahtumaa kohtaan minulla ei ollut. Itse asiassa kaiken lippusähläilyn ja ohjelmanpitäjäinfon tökkimisen jälkeen en olisi pahemmin yllättynyt jos Tapiolassa olisikin odottanut täysi floppi täynnä kirkuvia LaeppaVika -faneja.

Mitä? Meilläkö paljon tavaraa viikonlopuksi?

Narikka ainakin sai nauraa meidän muuttokuormalle :D

Kerrospukeutuminen: cossaajat tekee senkin tyylillä~!

Toisin kävi: minulla oli todella hauskaa ja Yukicon toimi suhteellisen hyvin ollakseen ensikertalaisten (?) järjestämä. Muutamia miinuksia tuli sieltä täältä, mutta keskimäärin niitä oli vähemmän kuin mitä yleensä listaisin - ja aika vähäpätöisiäkin oikeastaan. Hyvä Yuki! \owo/ Espoon kulttuurikeskus oli paikkana aivan loistava; sinne oli helppo löytää (paitsi että me navigoinnin ihmelapset käveltiin ainakin kilsa huti tienvartta pitkin ennen kuin tajuttiin, että olisi ehkä kannattanut seurata siitä samasta bussista nousseita pukuilijoita) ja tila palveli paikalla olevaa populamäärää mainiosti. Mikä parasta: conissa oli vihdoinkin kunnon ilmanlaatu ja toimivat narikat, wohoo!

Mutta, mutta, tosiaan, olin paikalla pitämässä Pahuuden Kasvot -luentoa ja olen hyvin kiitollinen yleisölleni, joka kuunteli ensimmäisen julkisen nolaukseni kärsivällisesti ja jäi kyselemään ja juttelemaan suunnitellun osuuden loppuessa yli puoli tuntia etuajassa. Con-TV:kin kävi pyörähtämässä, mutta ilmeisesti streamia ei saatu toimimaan huonon yhteyden vuoksi. Halukkaille voin kuitenkin aina höpöttää uudestaan, olihan VoimaPiste -esityksessäni paljon kuvia komeista lempipahiksistani >;D

Rakastuin näihin badgeihin~

Luennon pitämiseen sisältyi myös äärimmäinen huijaus, kun pidin kaikkien odotusten vastaisesti osallistumiseni ohjelmaan salassa ystävältäni. Valehtelin saadakseni badgen hänen huomaamattaan, livahdin LaeppaVian haastattelusta "vessaan" ehtiäkseni omalle luennolleni ja nautin sydämeni kyllyydestä siitä kalpeudesta ja hämmästyksestä, joka hänen kasvoilleen valahti, kun luentosalin etuosassa virnuilivatkin tutut kasvot~ Minulla oli oikein hauskaa, kiitos siitä Helinä!

Itse kiersin äärimmäisen vähän ohjelmaa läpi, mutta silti koko ajan piti olla jossain. LaeppaVika oli ehdoton kohokohta ja oli harmi, ettei paikkalipuista livepelisessioon ilmoitettu ollenkaan; ei nimittäin saatu kuin yksi lippu ja sekin me lopulta luovutettiin jonossa olevalle pikkupojalle, joka kovasti odotti näkevänsä idolinsa. Päivän hyvä työ oli siis sunnuntain osalta tehty ja me voitiin hymyissä suin vetää äärimmäisen eeppistä photoshoottia ympäri kulttuurikeskusta ja käydä aina silloin tällöin sekoilemassa teinipeilauksen kanssa pukuhuoneessa (valitettavasti todistusaineisto on ihan muualla kuin minun käsissäni). 

 

Helinä oli meidän upea Juvia Fairy Tailista ja sai ansaittuja kehuja usealta taholta~

Satulla oli Maironin lisäksi päällään Dinah Bizenghastista, aivan tajuttoman upea!

Seura oli ehkä parasta pitkään aikaan! Siinä missä Tracon oli ollut äärimmäisen hektinen suuren poppoon kasassa pitämisen vuoksi, meidän neljän hengen porukka pysyi tiiviinä ja kykeni erkanemaan aiheuttamatta suurempaa kaaosta. Kaikilla oli aivan tajuttoman upeat cossit ja olen niin ylpeä, että seurani oli niin fucking fabulous~<3 Jos olit paikalla, olit varmasti kateellinen.

 

 Ihan koko aikaa me ei oltu kauniina, 

vaan tää kuva peilaa aika hyvin yleistä edustustasoamme >w<
 

Uusia kokemuksiakin Yukicon tarjosi: Satu, alias Mairon, raahasi minut yleisön kovaäänisellä avustuksella FFFightin lavalle tarkoituksenaan joko nöyryyttää minua tai ottaa selvää, kumpi todella voittaa sodan: haltia vai maia. Päädyttiin kuitenkin lopulta taistelemaan parina ja päihitettiin lopulta kuolevainen vihollisemme tuhon sormuksilla ja pelkällä katseella, dididiidii dii did di dii! 

Die you mortal! òωó

Helinä, meidän aivan kuolettavan kaunis Juvia, puolestaan osallistui sunnuntaina nettipukukilpailuun ja suorastaan hehkui lavalla! Me jännitettiin katsomossa varmasti enemmän kuin neiti takahuoneessa ja se taisi heijastua äärimmäisiin ilonkiljahduksiin ja onnelliseen kaulailuun. 

Siellä se on!!

 Pahoitteluni niille poloisille henkilöille, joiden korvat tuhoutuivat 

nettipukukilpailun aikana meidän huutoomme. Vitsi vitsi, ei edes kaduta,

 koska Helinä oli niin upeana, että kannatti huutaa kurkku käheäksi~♥

Ja Paula, Echo pieni pesusieni. Se oli nyt muuten vaan kamalan söpö ja voitti ihmisiä puolelleen koiranpentukatseellaan. 

Ihihi, kattokaa nyt sitä! ;w;

Itse olin Tolkienin inspiroimana haltia-hahmona molempina päivinä, vaikka Lacie kuuluikin alkuperäisesti sunnuntain suunnitelmaan ja minä kanniskelinkin massiivista mekkoa mukanani. Jostain syystä kuitenkin pikaisesti edellisellä viikolla kasaan kyhätty kruunu ja jääkylmässä viimassa tajuttoman kauniisti liehuva viitta saivat minut kiintymään kuolemattomaan ja maagiseen olomuotooni niin, että syrjäytin aikeeni own characterin takia. Harvinaista sinänsä, mutta todellakin sen arvoista!

Summa summarum: loistava coni, heti uudestaan~! ^w^ Kunhan laiskuudeltani ehdin niin saatte ihasteltavaksenne vielä lisää OC-photoshoottien tuotoksia Uuden Vuoden pyhiltä ja pientä "Näin kasattiin haltiakruunu" -kuvakasaa. 

Daido kiittää ja kuittaa!

Joulurauhaa ja rakkautta!

Jouluaatto: se päivä kun saa avata lahjoja ja ahmia vatsansa täyteen toistaan parempia jouluruokia~! Kuunnella rauhallisia sävelmiä kynttilöiden valossa ja viettää aikaa yhdessä perheen kanssa. 

Minulle, kuten myös varmasti monelle muullekin, cosplaykansa on kuin toinen perhe, ja siksi haluan toivottaa Teille Kaikille äärimmäisen hyvää joulun aikaa ja lähettää paljon virtuaalisia haleja. Olette rakkaita, naurakaahan sydämienne kyllyydestä, sillä se pidentää ikää ja teistä en halua päästä koskaan eroon ♥  

 

Oh, so jouluinen~

Oikeus surullisuuteen, kiitos

Moni on viime aikoina ilmaissut ihmetyksensä koskien alituisesti heittelehtiviä mielialojani ja yleistä hiljaisuuttani. Olen kaiken kuuleman perusteella muuttunut, en mitenkään radikaalisti, mutta selvästi sen verran, että se on ollut syytä mainita ääneen. Tässä tulee teille tulitus siitä, miksi minäkään en jaksa aina ja ikuisesti olla se naama näkkärillä hymyilevä heppu jossain nurkassa.

Minua "vaivaa" kolme asiaa: motivaation puute, väsymys ja yksinäisyys.

Aamulla on vaikea herätä ja nousta sängystä painostavaan pimeyteen vain tarpoakseen bussipysäkille loskassa ja luistella jääradaksi muuttuneilla tienvarsilla päätyäkseen kouluun, jota kohtaan joskus noussut innostus tuntuu menetetyltä. Mikään ei oikein suju suunnitelmien mukaan - ei sillä ettenkö edelleen saisi hyviä arvosanoja - vaan kaikki vaatii järkyttäviä ponnisteluita, joista huolimatta näytän kamalta vätykseltä peilikuvan lisäksi myös opettajien ja koulutoverien silmissä. Minulla ei ole parempaakaan tekemistä läksyjen tilalle, mutta en silti saa edes kättä tarttumaan kirjaan ja pänttäämään pientä siivua kerrallaan niin kuin jokainen järkevä opiskelija tekisi. Illat menee istuessa koneella, kuunnellessa musiikkia ja tuijotellessa seinää, kahdeksan aikaan silmäluomet jo painaa, mutta on pakko keksiä jotain typerää vielä - vaikka yksi Pasianssi-erä.

Motivaatiota puuttuu myös harrastuksista: minulla on valtavasti cosplay-ideoita, jotka haluaisin toteuttaa, mutta en saa itseäni aloittamaan edes Angelia. Välillä tuntuu, että peilistä katsoo järkyttävä ihrakasa ja läjä kasaan kursittuja piirteitä, joista mikään ei ole kiva: ei edes kannata yrittää. Minä kärsin ulkonäköpaineista aina ajoittain, mutta olen pirun laiska tekemään niiden suhteen yhtään mitään, sillä kohta on taas parempia päiviä ja peilikuva kauniimpi. Kirjoittaminenkaan ei suju, vaikka Icarusin suunnitelma lojuu valmiina Hivewordissa ja ajatusten solmuissa.

Lisäksi tunnen itseni yksinäiseksi. Kavereistani jokainen asuu suhteellisen kaukana ja näen ihmisiä oikeastaan vaan koulussa. Minä vihaan maailmaa joka toinen päivä, kyllä, ja pidän omasta seurastani, mutta joskus kaipaisin myös sosiaalistumista muutenkin kuin vaihtamalla muutaman sanan tekstarilla tai chattikeskustelussa. Näen ystäviäni, hyvän päivän tuttuja ja muita olioita enää tapahtumissa ja tempauksissa: siis ehkä kerran kuussa ja nekin vähenevät kiireiden tieltä hurjalla vauhdilla. Se on omalla tavallaan masentavaa ja painaa mieltä aina silloin tällöin alaspäin, sillä minä todellakin viihdyn kaikkien seurassa, tuntemattomienkin. Nyt kun Yukiconin lipunmyynti ei onnistunut ihan kaikkien toivomalla tavalla en näe puoliakaan niistä, joita odotin tapaavani. En saa edes ihmisiä kanssani katsomaan elokuvia, en edes säälistä.

Ja kaikki tämä ei edes oikeastaan haittaa minua hirveästi. Mieleni kulma laahaa ehkä hieman maassa ja kerää roskia mukaansa, mutta en ole masentunut. Vain hieman allapäin ja suivaantunut monelle siitä, että joskus tuntuu ettei minulla ole oikeutta olla surullinen. Saan nauraa, hymyillä, olla energinen ja vihainen - mutta en allapäin, se aiheuttaa kiusaantuneita hiljaisuuksia. Pitää olla tsemppaamassa muita ja löytämässä niitä hienoja sanoja. Se on kivaa ja teen sitä ihan mielelläni, mutta tahtoisin myös pystyä sanomaan itse rehellisesti miltä tuntuu - milloin olen surullinen - ilman, että se aiheuttaa muissa vaan hiljaisuutta ja pelottavaa pois päin tuijotusta. Ja nyt olen allapäin ja väsynyt. En tahdo kuulla "mikä sinua vaivaa?" -tiuskaisuja, koska yritän vain pitää pahan oloni poissa muista: en halua riitaa. Olen hetken hiljaa ja kun tuntuu paremmalta, olen takaisin oma itseni, mutta kaikille se ei käy ja ajatuksena se tuntuu tylsältä. Kuin minulla ei olisi oikeutta olla surullinen.

Cosplayrintamalta tulossa uusia uutisia lähiaikoina, ihan näin by the way kaiken valituksen keskeltä~ Pitäkäähän korvat höröllä ja blogi seurannassa, on hienoa nähdä teitä noinkin monta stalkkeripalkissa! ♥

Hiljaiselon paikkailua ja marraskuun kiireitä

Early Summer Rain on kovaa vauhtia kokemassa samaa kohtaloa kuin aloittamani projektit yleensäkin: se on kuolemassa muiden kiireiden alle. Lupasin kuitenkin itselleni repiä vähän enemmän aikaa kirjoitellakseni edes jotain pientä, sillä cosplayn parissa pyöriminen ei suinkaan jäänyt viimeisimpään Lacie-photoshoottiin.

Halloween tuli ja meni, haudat revittiin auki, taivaankannella nähtiin leijailemassa mitä karmivimpia henkiä ja pimeän metsän puunrungoistakin kaikui tuskaisesti kuolevien kauhunhuudot mitä viehättävimmin. Ja niin valmistui myös OC-hahmon puku, josta aikaisemmassa postauksessa kirjoittelinkin ja kävimme kuvaamassa sitä Echon eli Paulan kanssa pari viikkoa itse haamujen juhlan jälkeen. 

   Tältä sen piti näyttää...                                              ... mutta tältä se näytti.

Mukana oli myös William, Paulan upea piraatti (tarkkasilmäiset huomaa, että se piru on ryöstänyt Shotaron! D:<)

"William, take a picture!"

  

Alkuperäinen tarkoitukseni oli näyttää tarpeeksi viehättävältä päästäkseni miesten kaulojen läheisyyteen, mutta puuhun kiipeäminen aiheutti Sisko Sikiö -syndrooman.

Uskokaa, kun sanon, että säikäytettiin ainakin yksi mummeli~

Kameran temppuilu (ja allekirjoittaneen kiipeilytaidot)

aiheutti yhden taiteellisemman otoksen. 

Marraskuun puolessa välissä vanhenin, mutta minkäänlaista ulkonäöllistä arvokkuutta tai viisautta en vieläkään saanut. Muutama ryppy sinne tänne ja entistä tyhjemmältä tuntuva pää.

Käväistiin Paulan kanssa myös Imatran Filmfestissä: kauhuleffoja koko pitkä yö ja mässyä enemmän kuin laki sallii. Olin positiivisesti vakuuttunut jokaisesta teoksesta; en nukkunut viikkoon.

Tuo ämpäri oli täytetty popcornilla,
eikä puolet herkuista edes mahtunut kuvaan.
Tyyli by Valvottu Yö.

Lisäksi marraskuuta tähditti osaltani myös National Novel Writing Month eli tuttavallisemmin NaNoWriMo tai nano. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanaa siitä, miten jumalat hylkäävät maailman ja jättävät yhden kaltaisistaan maan pinnalle kärsimään ikuista tuomiota ja katsomaan ihmiskunnan tuhoa. Sen sijaan romaanistani kuoriutui uskonnollisen koulukunnan kapinallisen, mutta kiistämättä taitavimman, oppilaan taistelu yhteiskunnan normeja vastaan. Moraalista liiba laabaa, hieman menetettyjä rakkauksia ja kriittisyyttä kaikkea - ja kaikkia - kohtaan. 

 Maailmaan myös kummallisesti syntyi lokakuun puolessa välissä Iron Fists of Tekken -cosplayryhmä, jonka tarkoituksena on rakentaa Suomen eeppisin taisteluryhmä - eeppisimmästä pelisarjasta. Kaikki ovat muuten tervetulleita mukaan (tämä ei ole piilomainontaa, vaan suoranaista kinuamista). Itselläni nousi ryhmän myötä tärkeimmäksi cosplay-haasteeksi Angel, jota alunperin suunnittelin vasta vuodelle 2015. Kaikki apu on tervetullutta, etenkin siipien ja korujen osalta *newbie*. 

Nyt odottelen joulua ja tulevia cosplaytanssiaisia. Herran jumala tuli hieman fiini olo, kun kutsu tipahti sisälle postiluukusta! owo Pääkaupunkiseudulla taidetaan todella pistää juhlavasti jalalla koreasti, joten taidan laittaa asuni harkintaan (oli siis tarkoituksena uusiokäyttää Halloweenpukuani). Miten te aiotte näyttää naamaanne?